On taas ollut pitkähkö aika kun viimeksi olen kirjoitellut tänne mitään. Tämä ei tarkoita etteikö mitään ole tapahtunut tässä kuukausien aikana, en vain ole saanut kirjoitetuksi tänne mitään. Pariin otteeseen on ollut tarkoitus kirjoitella tänne, mutta sitten olen ajatellut asiaa pariinkin otteeseen ja jättänyt asian sikseen. Miksikö? Tuskinpa teitä kiinnostaa.

Tämä siis tarkoittaa sitä, että skippaan useamman asian ihan tarkoituksella ja hyppään suosiolla muutamaan elämän perusasiaan. Elämä kohtelee meitä miten kohtelee, se on meistä itsestämme kiinni mitä me sillä teemme. Sitä ei vain tahdo uskoa todeksi vaikka sitä työnnetään kasvoille vähän väliä.

Maailma näyttää jälleen paremmalta. On mukavaa nähdä taas tuota vitivalkoista lunta, joka heijastaa kuun valoa (silloin kun ei ole pilvistä) öisin. Myös tähdet erottuvat helposti taivaalta, mikä on myös mukavaa katseltavaa. Eli kyllä, olen taas jatkanut öisiä kävelyitäni. Kuntoni on kohentunut huomattavasti, mutta parantamisen varaa todellakin on. Pari oravaakin on jälleen tullut bongattua, kuten myös jäniksiäkin. Niitä täällä on harvassa (siis molempia), mutta se ei ole mikään yllätys, ollaanhan tässä sentäs kaupungin vieressä. Tai jotain.

Tähtien tuijotus pistää ajattelemaan, että onko meillä todellakin jonkinlainen tarkoitus, päämäärä elämässämme. Tähdet saavat usein meidät tuntemaan pieneksi, tarpeettomaksi. Tämä tuntuu jotenkin sattuman kaupalta, että olemme täällä ja ajattelemme joskus tälläisiä asioita. Vai onko tämä tarkoituksellista? En voi tietää ja hankala se on minunkaan mitään tuohon todeta. Paitsi että taidamme olla luonnonoikkuja.

Myös ystävyys tuntuu kummalliselta, ainakin jossain määrin. Sitä luottaa joihinkin enemmän ja joihinkin vähemmän, kerrot vain tietyt asiat tietyille ystäville ja usein sitä vain jättää kertomatta asiat kokonaan pois. Tämä on normaalia, ainakin minulle. Kovinkaan moni ei tiedä mitä tässä muutaman kuukauden aikana on tapahtunut minulle tai minun ystävilleni... Tai sukulaisille.

Elämässä tulee vastaan kaikenlaisia asioita kuin kirkkaalta taivaalta: ihmiset eroavat, rakastuvat, ihmisiä kuolee yllättäen... Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Nuo mainitsemani kolme asiaa ovat juuri niitä, mitä minun ystävilleni ja sukulaisilleni on tapahtunut ja näin ollen liittyvät erittäin olennaisesti elämääni. Hämmennyin tässä yhtenä päivänä: eräs ystäväväni soitti minulle ennen puolta yötä ja kertoi kuulleensa, että hänen ystävänsä oli menehtynyt yllättäen. Hän sanoi minulle, ettei tahdo viettää tätä yötä yksin, joten kutsuin hänet luokseni siksi yöksi ja juttelin hänen kanssaan asioista.

Puhuimme kuolemasta yleisesti ja totesin hänelle, että itse en ole monenkaan kanssa jutellut suoranaisesti kuolemasta ja siitä, että olen menettänyt sukulaisia ja rakkaita ystäviä. Näistä asioista en ole kovinkaan monen kanssa puhunut edes netissä saati ääneen. Yleisesti ottaen käsittelen asiat mielessäni hiljaa ja mainitsematta juuri ollenkaan näistä asioista muille. Ehkäpä minun pitäisikin, mutta... En välttämättä luota ihmisiin niinkään paljoa.

Luottamus on asia, minkä minä otan vakavasti. Olin hämmentynyt ensinnäkin tästä luottamuksen osoituksesta. Ja nyt minulta loppuvat puheenaiheet, koska olen sanaton. Vai pitäisikö minun sanoa, että olen kirjaimeton? Kyllähän minulla kirjaimia on ja sanojakin löytyy? Ajatukseton? Ei, sekään ei todellakaan pidä paikkaansa. Ajatuksia on vaikka muille jakaa, mutta missä järjestyksessä toisin ne ilmi? Ja ennen kaikkea miten toisin ne ilmi? Tätä en oikein tiedä ja siksipä tämä on siansaksaa niille jotka eivät jaksa lukea tätä näinkään pitkälle.

Ja sanoja suoltamalla tätä sitten jatketaan. Sanoja edeltää kirjaimet ja kirjaimia edeltävät ajatukset. Ajatukset juoksevat ympäriinsä kärrynpyöriä heitellen ja tanssien. Mitäkö nyt ajattelen? Sitä mitä tapahtui viitisen vuotta sitten (tai oikeastaan viisi vuotta ja kymmenen kuukautta sitten, jos tarkkoja ollaan. Enkä pelkästään vain sitä, myös nykyhetki liittyy ajatuksiini ja typeryyteni siitä mitä tässä koetan kirjoittaa. Eli en oikeastaan mitään.

Jospa minä lopetankin tähän ja jään seuramaaan elämän kiertokulkua (meinasin kirjoittaa ensimmäiseksi "kierokulku" mikä sopisi ihan hyvin tähänkin). Kuka muta tätä lukee? Kiinnostaako teitä tälläinen? Ehkäpä, ehkäpä ei. Pistetään vaikka tämä unettomuuden piikkiin. Katsotaan päivällä (tai illalla) uudestaan. Möyh.

Minun piti kirjoittaa aikoja sitten tähän blogiin vaikka mitä. Kirjoitin erittäin pitkän kirjoituksen, kenties kaikkein pisimmän aikoihin. Sellaisen, jossa käsittelin monen kuukauden sisältämiä ajatuksia ja tapahtumia, omia mietteitä ja muiden ajatuksia... Ja sitten se katosi bittiavaruuteen. Samalla hetkellä katosi monelta muultakin asioita bittiavaruuteen, joko vahingossa tai tarkoituksella. Mistäkö tiedän? Maailma huokaisi syvään. Sen aistii, tunnetko sen? Tiedän mitä muut tuntevat, sen taidon sain aikoja sitten... Tahtomattani.

Jotkut teistä taitavat luulla, että tämä on toinen yritys kirjoittaa se sama teksti uudelleen. Ei, se ei ole mahdollista. Jos yrittää kirjoittaa saman tekstin uudelleen, edes yrittäen pitää sisällön samankaltaisena, se on tuomittu epäonnistumaan. Samaa sisältöä, tunnetta ei siihen tekstiin enää saa vaikka kuinka yrittäisi. Siksi minä kirjoitankin tästä hetkestä, näistä asioista enkä mistään muusta. Ja mitenpä te voisittekaan tietää mitä minä olisin aiemmin koettanut kirjoittaa tänne... Ette mitenkään.

Olen huomannut, että asenteeni moneen asiaan on muuttunut. Ei radikaalisti, mutta on selkeä ero aikaisempaan. En usko, että kukaan ystävistäni on huomannut mitään eroa, sillä ei ole sinänsä väliä. Olen edelleenkin sama pirteä itseni ainakin ulkoisesti. Sisällä kuitenkin huudan tuskasta ja epävarmuudesta. Hassua omalla tavallaan, eikö? Sillä miten minä muka eroan teistä muista, jotka ajattelette samoin kuin minä? Olemalla tietenkin minä, siinä me eroamme toisistamme. Olemalla omia itsejämme, emmekä muita.

Minä pelkään edelleenkin. Pelkään, että jään yksin vaikka minulla onkin ”paljon” ystäviä. Tai kai niitä voi sanoa ystäviksi, mene ja tiedä. Tulen ainakin toimeen heidän kanssaan, jollain tapaa. Tiedän olevani edelleenkin rasittava joissain tapauksissa olemalla liian pirteä ja muuta vastaavaa. Se vain on osa minua, tapa käsitellä asioita. Tämä ei ole ainoa tapa miten käsittelen asiat. Se on vain pieni osa sitä prosessia mikä minussa tapahtuu. Se muu osa tapahtuu muilta salassa, piilossa muilta. Ehkä he näkevät sen, ehkä eivät. Pyrin kuitenkin pysymään silloin kuoressani, etten satuta muita. Kuinka huvittavalta mahdankaan kuulostaa teidän korviinne kun luette tätä. Varmaankin naurahdatte ja ajattelette ”ei saaketi mikä emo-tyyppi taas valittaa elämänsä surkeutta”. Omapa on häpeänne.

Olen menettänyt ihmisiä, joista välitän erittäin paljon. Olen nähnyt heidän kärsivän, osittain minun takiani, osittain jonkun muun takia. Olen pystynyt vaikuttamaan jollain tapaa heidän elämiinsä, piristänyt niitä (ainakin näin toivon) ja näyttänyt heille, ettei maailma ole niin paha kuin se näyttäisi olevan. Tässä tiedän olevani väärässä.

Tiedän millainen maailma todella on. Se ei ole kiva paikka, mutta piru vie, niin pitkään kun minä olen tässä, yritän auttaa muita jaksamaan. Sillä jos minä en tee sitä niin en jaksaisi itsekään. Siitä ei vain tulisi mitään. Se vain tuntuu väärältä, ainakin minun mielestäni. Ja taas te hymyilette siellä. ”Onko näin lapsellista tyyppiä olemassakaan?”- jotain tuollaista varmaan ajattelet. Et ole ensimmäinen, etkä varmana viimeinenkään. Toisaalta taas, jos maailma olisi sellainen paikka kuin minä tahtoisin... Se ei toimisi. Kaipa minä siksi pyrinkin piristämään toisten päivää edes jossain määrin. Ja samalla itseäni.

Ihmiset ovat hassuja olentoja. Kaikilla on melkein samat ennakkoluulot toisistaan, niin syvälle juurtuneet, että niistä ei pääse eroon ikinä. Tavat ovat juurtuneet ammoisista ajoista, pelkäämme yksinkertaisia asioita. Tahdomme todistaa, että pystymme jatkamaan vaikka mikä olisi. Joskus ihmiset vain luovuttavat, ovat saaneet tarpeekseen kaikesta. En kadehdi heitä. Säälin heitä ja heidän ystäviään, sukulaisiaan. Mitä tuskaa he aiheuttavatkaan tekemällä jotain... sellaista mitä ei saisi tehdä. Silti, minä ymmärrän heitä erittäin hyvin.

Itse taidan olla pohjimmiltaan pelkuri. Tai no, jos jätetään se ”taidan olla” ja sanotaan, että ”olen” niin puhutaan totta. Olen menettänyt tässä vuosien saatossa rohkeuttani ja suorapuheisuuttani melkoisen osan. Itsevarmuuteni on joissain asioissa heikko ja minä vain kuljen virran mukana. En ole se sama vastarannan kiiski kuin aiemmin olin. Voisi melkein sanoa, että olen vain kalpea varjo aikaisemmasta itsestäni. Ja tässä kohtaa sinä taas virnistät, tai ainakin niin voin olettaa. Normaali valitusvirsi vai? ”Miksi hyvä ihminen et tee mitään asialle” ja muuta vastaavaa, eikö? Kuten sanoin, se johtuu siitä, että olen pelkuri. Pelkään jostain syystä seurauksia (pahimpia mahdollisia) kuin ajattelen mitä hyvää ehkä ne saisivatkaan aikaan. Jos saisivat. Tämä yksinäisyys taitaa tehdä minusta mökkihöperon. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan yksinäisyydellä.

Olen ihastunut, pitkästä aikaa. Tai ei, ihastunut ei taida olla sopiva sana. En edes osaa sanoa mitä se on. Ehkäpä se on vain toiveajattelua; unta, joka ei tule koskaan toteutumaan. Omalla tavallaan se lisää sitä tuskaa. Ja toisaalta taas se on hyvin ymmärrettävää, että miksi mikään ei olisi mahdollista. Tai ainakin, kun itse katson asiaa. Taidan olla vain liian ankara itselleni... En tiedä.

Tulen toimeen hänen kanssaan erittäin hyvin. Hän tuntuu sietävän minua ja meillä on samat kiinnostukset. Olen ottanut liian pahasti ”turpiini”, että en enää salli itselleni edes pientä toivonkipinää mistään? En tiedä. Ehkäpä vain väännän veistä omassa haavassani enkä anna itselleni mitään mahdollisuutta. Välitän hänestä yllättävän paljon. Hän tuntuu olevan enemmän kuin ystävä, mikä hämää minua yllättävän paljon. Ja jälleen, voin melkein ajatella, että mitä ajattelet minusta tai tästä tekstistä. En sano sitä, sillä teidät sen itsekin. Jos kuitenkin katsot ajatuksella tätä tekstiä, ehkä sinäkin ymmärrät jotain.

Ei maailma ole paha. Osa ihmisistä on. Ja onneksi, osa ei ole. Ehkäpä minä lopetan tämän tähän. Pitäisi kai yrittää nukkuakin tänä yönä vaikka se tuntuukin mahdottomalta. Olen yksin.

Kirjoitin tuossa äskettäin melko pitkän sepustuksen asioista ja mielipiteistä ja elämästä yleensä. Sitten se hävisi, sillä painoin väärää nappia vahingossa. Ei mahda mitään. Kirjoitan kuitenkin asioista myöhemmin tänään, sen lupaan. Eli valmistautukaa taas kestämään meikäläisen kirjoituksia. Olen tullut takaisin vaikka tuskin kukaan kaipasikaan.

Tiedän, olisin voinut hyvinkin kirjoittaa toisen otsikon... Mutta tuo pitää niin paikkansa. Tämä yö taas valvotaan ja mietitään asioita ja... Niin. Kaikkea. Kai.

On ollut jo pidemmän aikaa sellainen tunne, että kukaan ei oikein luota saati usko minuun tai kykyihini. Eikä se ole pelkästään tunne vaan ihan tosiasia. Teemme koulussa nykyään niin paljon itsenäisiä töitä ja käytännönharjoituksia sekä pari/ryhmätöitä... Ryhmätöissä minuun luotetaan hyvin harvoin, olisi mukavaa tehdäkin välillä jotain oikeasti. Se on nykyään vain sitä, että minä istun siellä näkymättömänä ja olen vain.  Se tosin pätee muutenkin koulussa. Tiedän, muut saavat sen luottamuksenpuutteen näyttämään vitsailulta, mutta... Ei, sitä se ei ole. He eivät luota minuun, olen huomannut sen. Se ahdistaa yllättävän paljon. Olisi mukavaa, jos joku edes joskus luottaisi minuun ja osoittaisikin sen. Tiedän myös sen, että olen "pettänyt" osittain sen, mutta... Ne kerrat ovat olleet mitättömiä asioita. Täytyy ottaa niskasta kiinni ja yrittää korjata ne jotenkin. Pitää vaikka palopuhe tai jotain.

Muut kyllä luottavat minuun edes jossain määrin, mutta... Joo.

Muuten tuntuu pyyhkivän hyvin, yksinäisyyttä ja muuta masennusta lukuunottamatta. Sain työharjoittelupaikan, joka nyt on sitten vaarassa jäädä "saamatta". Tuolla tarkoitan sitä, että jos pisteet eivät riitä niin ne eivät riitä ja minä en aloitakaan harjoittelua välttämättä. Ellen sitten saa sumplittua sitä jotenkin. Kokeita pitäisi taas uusia ja jaksaa vain jatkaa eteenpäin... Kaipa tämä tästä.

Imagine Cup-pelin demonpalautusta aikaistettiin kuukaudella. Se ei todellakaan tuota ongelmaa, koska teemme flashiin samanlaista peliä. Eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pitää vain tehdä kentät valmiiksi ja se on siinä. Kun huomasin pari hienoutta omassa piirtopöydässä mitä koulun ei ole, olin ymmälläni. Nyt käytän sitä melkein päivittäin ja sehän pelittää loistavasti. Nyt kun saisi tiimin kasaan saman katon alle pidemmäksi aikaa ihan suunnittelemaan peliä, kaikki alkaisi sujua paremmin. Onneksi osataan hommat edes jollain tapaa. Lohduttavaa. Aikaa vain pitäisi saada jostain pöllittyä. Hmmm.

Olisi taas kokeita edessä, ne tuskin tuottavat ongelmaa. Ja sitten olisi tuutorihommia sekä muita hauskuuksia. Joopa.

Synttäritkin olisivat tulossa. Ei siinäkään ole sinänsä mitään ihmeellistä, se vain masentaa jostain syystä vieläkin enemmän. Sitä taas tajuaa, että mitä kaikkea on menettänyt, omat mokat ja muut vastaavuudet. Siihen kun lisää sen, että joutuu viettämään senkin päivän yksin, ei auta ollenkaan. Harkitsin kyllä meneväni yhteen miittiin, mutta rahat eivät todellakaan riitä siihenkään. Eli jäänpä tänne taas yksin. Jeij.

Pitäisi kai nukkuakin, mutta ei tule uni. Kävin tuossa kävelylläkin ja näin tähdet. Menin eräälle mäelle ja kävin pitkäkseni joksikin aikaa... Näin tähdet yllättävän hyvin. Se pisti taas ajattelemaan asioita liiankin kanssa ja tässä sitä ollaan. Katsomassa elokuvaa ja kirjoittamassa blogiin näinkin pirteitä asioita. *tuhahdus* Voisi mennä paremminkin. On sentään kaakaota nokan edessä.